sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Ohops!

Minulla on taipumus erittäin impulsiivisiin ja intensiivisiin ärsyke-reaktio -kohtauksiin, joita seuraa välittömästi toinen ärsyke-reaktio -kohtaus. Tällä kertaa ärsykkeenä toimi kirpparipöydässä ollut Marimekon Hedelmäkori-kuosinen punavalkoinen pitkähihainen trikoopaita. Nappasin paidan ja ennen kuin olin edes ehtinyt tarkistaa sen kuntoa, olin jo mielessäni ommellut siitä yhtä ja toista. Varsinaiseksi reaktioksi lasken kuitenkin sen, että ostin paidan.

Tulin kotiin ja sovitin paitaa (ihan vain huvikseni, sillä kuviotrikoot eivät ole yhtään mun juttu). Oli sopiva. Tämä oli ärsyke numero kaksi ja sen seurauksena päätin ommella paitaan sopivan hameen. Halusin kiihkeästi olla 70-luvun kukkaistyttö polvisukkineen. Näin jo itseni vaeltelemassa kesäpäivänä heinikossa.

Piti siis ommella hame. Kello oli kahdeksan illalla, kun aloin penkoa kaavavarastoani. Minulla oli hämärä mielikuva, että jollain kaava-arkilla oli hameen kaava. (Sivuhuomautuksena, että minulla on kasa pelkkiä kaava-arkkeja. Lehtiä niihin ei ole.) Kaavoja löytyi useampikin. Yksi niistä oli vuoden -74 Tee itse -lehdestä. Oikein sopiva.

Tässä hyvin samankaltainen malli kuin omassani.

Kangashyllystä löytyi oranssinpunainen mikä-lie-teryleeni. Joku keinokuituinen neulos joka tapauksessa. Aivan selvää hameainesta.

Tietenkään kaavassa ei ollut mitään kokomerkintää ja kokoja oli vain yksi. Piirsin kaavan ja päätin ottaa varalta kuitenkin vähän mittoja, että ei aivan syteen ja saveen menisi. Kannatti ottaa. Vyötärönympärys oli 66 cm. Kenen vyötärönympärys on 66? Ei minun ainakaan. (Tarkistin juuri Ottobren kokotaulukosta, että 152-senttisellä lapsella olisi.)

Koska kaava oli erittäin yksinkertainen, päätin muokata siitä itselleni sopivan. Mittailin ja pähkäilin. Leikkelin vyötärökaitaleen kaavan paloiksi ja liimasin siihen jatkokappaleita. Valmis! Innoissani sovittelin kappaleita kankaalle. Eivät sopineet. Jos tekisi hieman kapeamman niin... Tai jos tekisi hieman lyhemmän... Tai jos...

Kaavoja asetellessani mieleeni hiipi epäilys. Kaavat näyttivät epäilyttävän suurilta. Kaivoin kaapista vanhan hameen, joka on mitoitukseltaan hieman reilu. Vyötärömittojen ero oli huomattava. Miten tässä näin pääsi käymään?

Kello oli yli kymmenen illalla eikä aivotyöskentely ollut enää vireimmillään. Jätin kaikki levälleen lattialle, päätin jatkaa aamulla ja menin nukkumaan.

Yön aikana olin saanut loistoidean kokeilla vyötärökaitaleen tekoa jostain toisesta kankaasta. Päätin siis tehdä vyötärökaitaleen sovituskappaleen. Pengoin kangashyllyä ja käsiini osui punavalkoinen jersey. Gabum! Minuun iski ärsyke-reaktio -kohtaus. Tästä tulisi lapselle aivan ihana huppari!

Ratkoin kankaasta (= entinen tyynynpäällinen) vanhat saumat. Tyhjensin resorilaatikon lattialle ja etsin resorin. Leikkasin hupparin. Kaadoin vuorostaan vetoketjupussin lattialle ja kävin yksitellen läpi kaikki vetoketjut ja totesin, että sopivaa ei ole. Kaikki liian pitkiä JA väärän värisiä.

Soimasin itseäni. Voisi joskus vähän miettiä ennen kuin syöksyy tekemään mitään tai ainakin tarkistaa, että on tarvittavat materiaalit.

Söin, join kahvit ja selailin nettiä. Yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että kokovetskarin sijasta voisin laittaa vain lyhyen vetoketjun ja piilottaa alkuperäisen vetoketjusauman etutaskun alle. Kangasta oli jäljellä enää muutama soiro, mutta vielä sitä yhden taskun verran löytyi. Problem solved!

Tasku sulautuu vähän liiankin hyvin miehustaan.
Aika onnistunut ongelmanratkaisu mielestäni. Melkein voisi luulla, että alkuperäinen suunnitelma oli
tehdä juuri tällainen huppari.

Minun makuuni malli on lyhyt ja leveä. Koko pitäisi olla 68, mutta minusta tämä näyttää paljon isommalta.
Ehkä olen merkinnyt kaavaan koon väärin.
Hupun reunassa on kuminauha. Oikeasti siihen olisi kuulunut resori, mutta eipä sitä siihen
enää riittänyt.

Kangasta jäikin vielä. Hih! 

Näin jouhevasti minä onnistun aloittamaan yhden asian ja päätymään kokonaan toiseen. Ehkä nyt olisi aika palata hameen ääreen. Mitähän siitä tällä kertaa tulee?

maanantai 5. tammikuuta 2015

Mikko

Eiih! Minä en ole koskaan ollut kissaihminen - varsinkaan kissaihminen, josko muutkaan eläimet eivät ole sydäntä lähellä. No, nyt minulla sitten kuitenkin on kissa. Ja millainen rontti!

Sellainen, joka menee ihan joka paikkaan. Kuten vaatekomeroon:

Se loikkaa silityslaudalle eikä ymmärrä, että rauta voi olla kuuma:

 Matkalaukkuun olisi kai kiva tehdä pesä. Ei käy! Pois sieltä, minä en halua kissankarvoja vaatteisiin!

Nuus, nuusk. Mitä kiinnostavaa mun kankaissa on?

Kissan kaava ja ompeluohjeet löytyivät kirjasta Tee itse pehmeät lelut (Sue Quinn). Turkistahan tähän olisi pitänyt olla, mutta ihan hyvin näyttää toimivan Nanson yöpaidan helmanlyhennyksestä jäänyt trikoosuikalekin. Trikoo oli täyttä puuvillaa, joten se ei juuri joustanut, mutta silitin kuitenkin toiselle puolelle liimakankaan tueksi ja pitämään vanun kissan sisällä. Kaavaakin muokkaan hieman, jos vielä toisen kissan päädyn tekemään.

Miau!