Mikko

Eiih! Minä en ole koskaan ollut kissaihminen - varsinkaan kissaihminen, josko muutkaan eläimet eivät ole sydäntä lähellä. No, nyt minulla sitten kuitenkin on kissa. Ja millainen rontti!

Sellainen, joka menee ihan joka paikkaan. Kuten vaatekomeroon:

Se loikkaa silityslaudalle eikä ymmärrä, että rauta voi olla kuuma:

 Matkalaukkuun olisi kai kiva tehdä pesä. Ei käy! Pois sieltä, minä en halua kissankarvoja vaatteisiin!

Nuus, nuusk. Mitä kiinnostavaa mun kankaissa on?

Kissan kaava ja ompeluohjeet löytyivät kirjasta Tee itse pehmeät lelut (Sue Quinn). Turkistahan tähän olisi pitänyt olla, mutta ihan hyvin näyttää toimivan Nanson yöpaidan helmanlyhennyksestä jäänyt trikoosuikalekin. Trikoo oli täyttä puuvillaa, joten se ei juuri joustanut, mutta silitin kuitenkin toiselle puolelle liimakankaan tueksi ja pitämään vanun kissan sisällä. Kaavaakin muokkaan hieman, jos vielä toisen kissan päädyn tekemään.

Miau!

Herrasseurassa

Ootko sä nähnyt tään

apinani hienon ja lystikkään? 

Joo, herra Tossavainen,

se hän juuri on nimeltään.

Kummipoika täytti kolme ja päätin tehdä hänelle lahjaksi apinan. 

Apinasta tuli Herra Tossavainen muutaman yhteensattuman summana. 

Neiti 5-vee oli sitä mieltä, että Tossavaisen asu ei ole vihreä vaan sini-punainen.
Minun täytyi aivan satukirjasta tarkistaa, että onhan Tossavaisella vihreäkin puku. Oli sillä. Ja oli sellainen sini-punainenkin. Oltiin molemmat oikeassa.

Tossavainen on kovin liukasliikkeinen. Kuvauskeikan aikana se ehti leikkimään leluilla, kiipeämään aidalle ja lopuksi se päätyi rimpuilemaan pyykkitelineeseen. 

Sellaisiahan ne apinat ovat - ja saavat ollakin.

Ennen ja jälkeen

 Minulla ei ollut lapsena nukenvaunuja. Äiti kertoi, että hänellä puolestaan ei ole koskaan ollut värityskirjaa. Me lapset ostimme äidille värityskirjan ja minä itselleni nukenvaunut. On se mukavaa olla aikuinen, kun voi hankkia sen, mitä ei lapsena saanut.

Vaunuissa oli muovinen verhoilu ja 70-luvulle tyypilliset värit.

Verhoilu oli repeillyt monin paikoin.

Kuomun sisäpinnallakin oli repeytymiä sekä muistot muutamasta tarrrasta.

Verhoilin vaunut uudelleen punaisella sametilla.

Sisään laitoin sinikuvioista puuvillaa. 

Valokuvausta varten petasin vaunuihin "lakanan", joka todellisuudessa on pätkä vanhaa pitsireunaista hametta.

Kyytipojaksi heitin viime viikolla valmistuneen apinan. 

A satisfied monkey.
Give me a hug! (Enkun opinnot jatkuvat jälleen.)

Laiskimuksen kootut teokset

Selailin valokuvia koneeltani etsiessäni Sylvan huutokauppaan materiaalia. Löysin etsimäni, mutta myös paljon sellaisia kuvia, joita en ole ikinä julkaissut täällä. Tässä löytösatoa:

 Aikuisen mekko lakanapuuvillaa. Isot raidalliset omenat on taskut. Mekko olisi ollut aika sopiva mallillekin, mutta meni kuitenkin toiseen osoitteeseen.

Toinen aikuisen mekko. Tämäkin ihan peruspuuvillaa. Koska etenkin aikuisten vaatteiden tekeminen "etänä" on todella vaikeaa, vaatteista täytyy tehdä sen mallisia, että ne menevät hyvinkin erimuotoisten ihmisten päälle. Toki minulla on aina tilaajan mitat, mutta ainoa asia, jonka niillä voi varmistaa on, että vaate mahtuu asiakkaan päälle. Ihminen pitäisi nähdä ja vaatetta sovittaa, jotta siitä saisi istuvan. Koskapa tämänkin mekon tilaaja oli kaukana eikä sovitusmahdollisuutta ollut, täytyi keksiä ratkaisuja, jotka toimisivat mahdollisimman monelle. Siksi mekossa ei ole esimerkiksi rintamuotolaskoksia, vaan pääntielle on tehty kolme vastalaskosta.

Pienemmän ihmisen mekko. Jos nyt oikein muistan, tämän nimi on Alviina kirjassa Mekkotehdas.

 Yhden illan ompeluhaasteen tuotos. Ei hassumpi essu ottaen huomioon, että tämä on leikelty täysin ilman mitään mittoja, silmämääräisesti. Essu on lasten kokoa ja aivan joutilaana. Saa ostaa pois.

 Oijoijoi! En muistanutkaan, että olen ommellut näinkin suloisen takin. Tämä oli pienen pieni.

 Kuinkahan moneen kuvaan tuo lammas on päässyt? No, sen vakipaikka on juurikin tuossa, missä otan kuvia ompeluksistani. 

Tässä nyt ei ole pääasiassa se lammas, vaan takki, johon ompelin tilaajan toiveesta tavallista paksumman vanuvuorin. Uuh! Ei kaikista helpoin tehtävä. Tähän takkiin pääsin kokeilemaan monta muutakin asiaa, jota en ollut ennen tehnyt, kuten kaitaletaskut (mikähän niiden oikea nimi mahtaa olla) ja hupunreunaan kuminauhakujan sirkka- ja lukkosysteemillä. Ja voitte arvata, että hiukan nyppi, kun huomasin, että vetskarin yläpää ei olekaan aivan tasan, vaan hupun reunat on eri korkeudella.

 Miten voi olla mahdollista, että en ole laittanut tästäkään takista kuvia? En nyt osaa tästä oikein muuta sanoa kuin, että vetoketju on kyllä ihan suorassa, vaikka kuva toista väittääkin. Ja että kangas on yksi upeimmista, joita minulla on. Kiitos vaan hänelle, jolta kankaan sain - tai oikeastaan hänelle, jolta minulle kankaan antanut oli kankaan saanut.

 Miksi minä muistelen, että olisin julkaissut jo nämä kuvat? Olkoon miten tahansa - näin komea takki ansaitsee tulla huomioiduksi vaikka kahteen kertaan. Järisyttävän komea puuvillasatiini päätyi pojan pusakkaan. Resoreiksi löytyi aitoa vanhaa paksua neulosta. Kankaassa oli paljon tahroja, jotka eivät irronneet pesussa, joten kaavojen sovittaminen kankaalle oli varsinaista sommittelua. Mahdoinkohan ommella tuon hanmade-lapun niskaan siksi, että siellä oli joku tahra vai ihan vain muuten vaan? Pay attention to nice hand stitch. (Hihii, opettelen enkkua.)

 Aikuisten takki. Tämänkin tekeminen oli millipeliä. Kangasta jäi ehkä kaksi kämmenen kokoista palaa. Muistelen, että olisin ommellut tämän keväällä niin myöhään, että kangaskaupasta oli jo viety tikkikankaat varastoon. Ystävällinen myyjä kuitenkin lupasi hakea minulle varastosta haluamaani väriä. Mitään muuta väriä ei ollut tarpeeksi kuin ruskeaa. Ilmoitin asiasta asiakkaalle ja voitteko uskoa, että hänen lempivärinsä oli ruskea! Huh!

 Pari kauneustarvikepussukkaakin olen joskus ommellut. Vuorissa on tasku.

Eräs asiakas tilasi lapselleen Mimmi-lehmän variksen. Vartalona on pätkä entistä kaulahuivia, siipinä pala hametta, päässä takin kauluri, silmänympäryksinä lakanaa, nokka housuista ja suu lakanasta. Jalat on ihan uutta huopaa. Siivet on ommeltu niin, että varis saa nostettua ne silmilleen - niin kuin sillä tapana on.

Voiko tässä vaiheessa vuotta tehdä vielä uudenvuodenlupauksen yrittää julkaista kuvat heti, kun on ne ottanut?

Koko joukko

En pidä joulusta. Tarkemmin sanottuna en pidä siitä hössötyksestä, mitä joulun ympärille on rakennettu. Ahdistun, kun kaupoissa on joulukoristeet, kuusia pitkin ja poikin, lahjakääröjä, markkinahumua, liikaa loistetta ja kimalletta. Tänäkin vuonna lahjon vain kaksi nuorinta kummilasta. Itselleni olen varannut matkan etelän lämpöön, auringon alle.

Sen verran olen joululle heltynyt, että osallistun Suomen suurin joululahja -kampanjaan. Kissasta ja tummasta valaasta olikin jo kuva aiemmin. Seurakseen ne saivat sirkushevosen (, jolla on pitsireunainen, riemunkirjava  satulahuopa selässä, mutta jota ei näy) ja kaksi pinkkiä valasta. 

Olen viettänyt niin sanotun kankaattoman kuukauden eli en ole ostanut kankaita. Yritin samaa jo aiemmin tänä vuonna, mutta ei siitä mitään tullut. Nyt ei ole ollut mitään vaikeutta olla ostamatta. Olisi ehkä pitänyt luvata, että ompelen entisistä jotain. Kankaat eivät ole lisääntyneet, mutta eivät vähentyneetkään. Yhden trikoopaidan olen itselleni pehmojen lisäksi ommellut. Ei siinä paljon varastot hupene.

Ompeluinto on kadoksissa, on ollut jo pitkään. Kun ompelee työkseen ja harrastuksekseen, alkaa nopeasti lähestyä kyllästymispistettä. Siksi voi olla, että Vaatekomeron ovet sulkeutuvat. Lopullista päätöstä en ole vielä tehnyt, mutta ainakin toistaiseksi hiljaiselo (blogissa) jatkuu.

Lahjakas

Tiedätkö jonkun paremman tunteen kuin se, joka tulee, kun onnistuu ilahduttamaan toista? Minä luulen, että juuri tuo tunne on pontimena sille, että hurahdan kerta toisensa jälkeen osallistumaan hyväntekeväisyystemapauksiin. 

Nyt on parhaillaan meneillään Suomen suurin joululahja -kampanja. Oi, mikä oivallinen tilaisuus tuhota tilkkuja, päästää luovuus valloilleen ja saada hyvää mieltä. 

 Froteinen kissa on tehty saunatakin hihoista. Silmän mustuaiset on leikattu Muija-kankaasta, valkoiset osat vanhasta lakanasta. Täytteenä entinen tyyny. Kaava on STILin, arveltavasti 70-luvulta.

Valas, jolta puuttuu evät. Kaavoitin valaan itse ja olin niin innokas kokeilemaan, miten kaavanosat sopivat toisiinsa, että unohdin kokonaan evät. Kaavasta tuli kerralla hyvä ja aion tehdä näitä vielä pari lisää. Tosin silmien paikkaa pitää vielä miettiä, sillä nyt valas näyttää kovin surulliselta. Haluaakohan kukaan pieni potilas apaattista valasta itselleen?

Suomipoppia papukaijalle

Papu ja Kaija saivat 

papukaijan.

Se on tuliainen faijan

toiselta puolelta maailman laidan.

Étonné!, huutaa papukaija

ja faija, 

joka sille siemeniä laittaa, 

luulee sen sanovan: Etoo ne

ja siemenet hedelmiksi vaihtaa. 

Ei puhu ranskaa faija

- eikä tahdo papukaija

suomea oppia, 

vaikka Suomipoppia,

soittavat Papu ja Kaija.

Minulla on uusi lehtihyllykkö (= kaavahylly) ja papukaija halusi heti sen päälle kiekkumaan. Yritin kieltää sitä, mutta...

...se vain käänsi pyrstönsä minulle.

Kyllä noin komeaa pyrstöä sopiikin näytellä.

Välillä se vilkuili sivusilmällä minua. Taisi olla tylsää istua nokka kiinni seinässä.

Papukaijan vartalo on tehty entisestä lyhythihaisesta paitapuserosta. Nokka on pala vanhaa lakanaa ja pyrstö tilkkupussista löytyneistä puuvillasatiinipaloista. Silmän ulkokehä on pitkänomaisesta esineestä, josta en tiedä, onko se kaulakoru vai vyö. Kirpparimyyjä sanoi tuoneensa sen Ranskasta. Siksi kai runon papukaijastakin tuli ranskankielinen.

Jotain pientä

Lähisukuun on investoitu kaksi vanhaa Jaguaria. Niistä puuttui satulansuojat. Minä sain kunnian tehdä ne.

Suojat ovat aitoa nahkaa. Päällisen alareunassa kiertää kankainen nauhakuja, jonka sisällä on kiristysnauha. Sen avulla suojan saa kurottua nätisti paikoilleen.
Yläkuvassa on ensimmäinen versio (huonosti paikallaan, koska oli kiire kaupungille ja piti äkkiä saada kuva). Alempi on toiseen pyörään. Punaista nahkaa ei riittänyt aivan koko yläosaan, joten jatkoin vähän valkoisella. Aika hieno jatke minun mielestä. Suorastaan tyylikäs.
Mallina toimii minun Mummo, joka on itsekin vailla istuimenpäällistä. (Mutta suutarin lapsillahan ei tunnetusti ole kenkiä.)

Tämä polle on kiivennyt kirjahyllyn päälle jo aikapäiviä sitten. Kuvat kulkevat jälkijunassa.
Harmillista, että en tajunnut laittaa mitään mittatikkua hepan viereen. Tämä on nimittäin minihevonen. Korkeutta on noin 10 senttiä. Kauan sitten olen vannonut, että en ikinä enää ompele froteesta mitään pientä. Tässä sitä taas ollaan suurien puheiden kanssa.
Melkoisen rokki hevonen.

Raajarikko

 Ville on nukkepoika, joka tuli minulle raajarikkona - oikeastaan hänestä oli pelkkä torso jäljellä. Raajat olivat jääneet kuulemma sotatantereelle. Villen huoltajan toiveena oli, että pojalle saataisiin kädet ja jalat. Leikkeihin Villen ei tarvitsisi enää pystyä osallistumaan.

Suunnitteluun meni aikaa kuukausitolkulla. Miten kiinnittää jalat ja kädet? Miten osaan kaavoittaa ne?

  Lainasin kirjastosta teddy-karhujen ohjekirjan, kun mitään nukkekirjaa ei löytynyt. Teddyjen jalat on usein hyvin samankaltaisia kuin nukeillakin, joten ajattelin ottaa niistä osviittaa jalkojen kaavoitukseen. Tein rumasta lakanakankaasta sovitusjalan.
Uncle Bens-kansi oli juuri samankokoinen kuin jalan pyöriö. Tarkoituksena oli tehdä siitä jonkinlainen vastakappale jalan sisään. Mutta miten kiinnittää sitten jalka vartaloon? Ei, tämä ratkaisu ei toiminut.

Seuraava ajatus oli hyödyntää pesuainepulloa. Lisäksi tietysti tarvittiin jalan kaava, sovitusjalka ja vanha tyynyliina. Niin, ja Ville.

 Ajattelin kiinnittää jalan paikoilleen pesuainepullon suukappaleella. Se sopi lähes täydellisesti jalan aukkoon. Lähes täydellinen ei kuitenkaan riittänyt. Jalka ei pysynyt kunnolla paikoillaan. Piti jättää asia hautumaan ja miettiä ratkaisu vielä uudelleen.

 Lopulta keksin hyvän idean. Leikkasin vahvasta pahvista kiekkoja, jotka kasasin "kakuksi". Isoin kiekko on jalan pyöriön kokoinen, pienemmät mahtuvat pyöriön reiästä sisään. Pinon keskelle tein reiän.

 Reiän läpi ujutin kuminauhan ja solmin ison kiekon puolelle kantanapin.

 Välineistö oli hyvin monenkirjavaa. Vain mielikuvitus on rajana näissä projekteissa. Kartonki on peräisin vanhoista luentokansioista, jotka ovat peräisin kirpparilta.

 En älynnyt kuvata jalkaa ja kiekkoa yhdessä, mutta tässä kuvassa näkyy millaisen reiän jätin jalkaan. Kiekko ujutettiin jalan sisään niin, että pikkukiekot tulivat reiästä ulos. Sen jälkeen lisättiin vielä vähän vanua ja ommeltiin täyttöaukko kiinni. Kuminauha ujutettiin Villen läpi toiseen kiekkoon, joka oli toisen jalan sisässä ja kiristettiin. Näin jalat pysyvät paikallaan.

Kädet tein samalla periaatteella.

 Nyt voi Ville kölliä tyytyväisenä. Kiekkojen ja kuminauhan ansiosta käsiä ja jalkoja voi liikuttaa.

Ostin kirpparilta pojalle vaatteet jo paljon ennen kuin hänellä oli käsiä tai jalkoja. Aika passelit.

Villen korjaus kesti pitkään. Kuukausia, ehkä vuoden. Olen lähes tyytyväinen lopputulokseen. Nyt poika pääsee kotiin.